Elämänvirtaa nyt (ja tässä)

Usein huomaan kaipaavani jotakin, joka on jo historiaa. Tällä tarkoitan sitä haikeuden tunnetta, joka nousee esiin esimerkiksi vanhoja kuvia tai elokuvia katsellessa. Nostalgialla on terminä mielestäni positiivinen merkityssisältö, joten tässä tekstissä käytän asiasta mieluummin sanaa haikeus, jonka merkityssisältö on päinvastainen.

Olen keksinyt tälle menneiden kaipuulle  ja ikävälle oman termin, flow:n.  Termi pitää sisällään myös käsityksen, että elän kuitenkin ainoastaan tässä ja nyt.

Menneiden kaipuu voi kuitenkin ulottua periaatteessa kuinka kauas tahansa, ja usein se liittyykin aikaan ennen minua. Vanhoja valokuvia katsellessa alitajuisesti mielessä pyörii ajatus siitä, miten haluaisin niin mielelläni sijoittaa itseni kyseiseen aikaan ja paikkaan. Huomaan usein miettiväni, millaista elämä olisikaan voinut olla noina aikoina ja tuossa paikassa. Olisinko mahdollisesti tehnyt joitakin pysyviä muutoksia jotka heijastuisivat vielä nykypäivään? Entä tilanne, jossa itse olen joskus aiemmin ollutkin? Jos olisin toiminut tuossa toisin, olisiko maailma erilainen? Huomaan myös ajattelevani, että tuolloin ja tuolloin olisi ollut niin käsittämättömän helppo toimia toisin, sillä alitajuntani jostakin syystä olettaa, että kyseisessä kuvitteellisessa tilanteessa koko muu maailma on pysähtynyt, eli käytännössä toimisin siten, että koko maailma ja tulevaisuus olisi minun omissa käsissäni. Ajatus on sanomattakin täysin absurdi, mutta sitä kannattaa silti miettiä.

Mutta mikä se tällainen maailma sitten on, ja miksi mieleeni edes tulee tällaisia ajatuksia? Tietokonepohjaisessa pelimaailmassa maailmani on yhtä kuin se, jonka minä itse näen ja koen, ja muuta maailmaa ei olekaan. Pelin jumittaessa, siirtyessäni liian nopeasti kohti maailmani rajoja, rajat myös todella tulevat näkyviin -todiste siitä, että vain pelihahmoni on oikeasti olemassa ja  maailman “herra”, ja kaikki muu vain häntä varten, ja että olen tavallaan rikkonut pelin keinotekoisen fysiikan, jonka ainoa tarkoitus oli palvella minua, pelihahmoa.

Oikeassa elämässä se maailma, joka on olemassa, muodostuu mielestäni sekä absoluuttisesta maailmasta että minun omasta sisäisestä maailmastani, johon esimerkiksi perustuu se, miten näen ja tulkitsen maailman. Ihmisen itsensä rajoittamassa virtuaalimaailmassa nämä ovat siis yhtä, mutta todellisuudessa suurelta osin erillään. Kuitenkin, menneiden kaipuussa jostakin syystä oletan, että ainoa maailma joka olisi olemassa, olisi minun oma maailmani. Kysehän on vain mahdottoman spekulaatiosta, joten on pääteltävissä, että jos tämä flow-ilmiö on olemassa, on sen oltava tässä ja nyt. Kaikki muu on vain juuri sitä, joutavaa mahdottoman spekulaatiota. Historiasta tietenkin oppii, joten ei ole järkevää tehdä samoja virheitä uudestaan, ja hyviksi havaitut mallit kannattaa ottaa käyttöön.

(Siksipä tämänkin kirjoitin; todistin itselleni, että on turha enää kaipailla menneisiin, koska elämä on flow:ta, ja tässä ja nyt. Tai ei ehkä ainoastaan tässä, mutta nyt. Menneistä oppii sekä hyvässä että pahassa, mutta mitäpä niistä enää murehtimaan.

Nyt on ainoa hetki muuttaa omaa maailmaa, ja jättää eilisen huolet taakseen, ja rakastaa tänään itseään, koska se ei minulta eilen onnistunut. Itsestään välittäminen antaa mielettömästi hyvää, vaikka onkin tavallaan uusi asia minulle. Hiljaa hyvä tulee, ja hyvä niin.)