Elämänvirtaa nyt (ja tässä)

Usein huomaan kaipaavani jotakin, joka on jo historiaa. Tällä tarkoitan sitä haikeuden tunnetta, joka nousee esiin esimerkiksi vanhoja kuvia tai elokuvia katsellessa. Nostalgialla on terminä mielestäni positiivinen merkityssisältö, joten tässä tekstissä käytän asiasta mieluummin sanaa haikeus, jonka merkityssisältö on päinvastainen.

Olen keksinyt tälle menneiden kaipuulle  ja ikävälle oman termin, flow:n.  Termi pitää sisällään myös käsityksen, että elän kuitenkin ainoastaan tässä ja nyt.

Menneiden kaipuu voi kuitenkin ulottua periaatteessa kuinka kauas tahansa, ja usein se liittyykin aikaan ennen minua. Vanhoja valokuvia katsellessa alitajuisesti mielessä pyörii ajatus siitä, miten haluaisin niin mielelläni sijoittaa itseni kyseiseen aikaan ja paikkaan. Huomaan usein miettiväni, millaista elämä olisikaan voinut olla noina aikoina ja tuossa paikassa. Olisinko mahdollisesti tehnyt joitakin pysyviä muutoksia jotka heijastuisivat vielä nykypäivään? Entä tilanne, jossa itse olen joskus aiemmin ollutkin? Jos olisin toiminut tuossa toisin, olisiko maailma erilainen? Huomaan myös ajattelevani, että tuolloin ja tuolloin olisi ollut niin käsittämättömän helppo toimia toisin, sillä alitajuntani jostakin syystä olettaa, että kyseisessä kuvitteellisessa tilanteessa koko muu maailma on pysähtynyt, eli käytännössä toimisin siten, että koko maailma ja tulevaisuus olisi minun omissa käsissäni. Ajatus on sanomattakin täysin absurdi, mutta sitä kannattaa silti miettiä.

Mutta mikä se tällainen maailma sitten on, ja miksi mieleeni edes tulee tällaisia ajatuksia? Tietokonepohjaisessa pelimaailmassa maailmani on yhtä kuin se, jonka minä itse näen ja koen, ja muuta maailmaa ei olekaan. Pelin jumittaessa, siirtyessäni liian nopeasti kohti maailmani rajoja, rajat myös todella tulevat näkyviin -todiste siitä, että vain pelihahmoni on oikeasti olemassa ja  maailman “herra”, ja kaikki muu vain häntä varten, ja että olen tavallaan rikkonut pelin keinotekoisen fysiikan, jonka ainoa tarkoitus oli palvella minua, pelihahmoa.

Oikeassa elämässä se maailma, joka on olemassa, muodostuu mielestäni sekä absoluuttisesta maailmasta että minun omasta sisäisestä maailmastani, johon esimerkiksi perustuu se, miten näen ja tulkitsen maailman. Ihmisen itsensä rajoittamassa virtuaalimaailmassa nämä ovat siis yhtä, mutta todellisuudessa suurelta osin erillään. Kuitenkin, menneiden kaipuussa jostakin syystä oletan, että ainoa maailma joka olisi olemassa, olisi minun oma maailmani. Kysehän on vain mahdottoman spekulaatiosta, joten on pääteltävissä, että jos tämä flow-ilmiö on olemassa, on sen oltava tässä ja nyt. Kaikki muu on vain juuri sitä, joutavaa mahdottoman spekulaatiota. Historiasta tietenkin oppii, joten ei ole järkevää tehdä samoja virheitä uudestaan, ja hyviksi havaitut mallit kannattaa ottaa käyttöön.

(Siksipä tämänkin kirjoitin; todistin itselleni, että on turha enää kaipailla menneisiin, koska elämä on flow:ta, ja tässä ja nyt. Tai ei ehkä ainoastaan tässä, mutta nyt. Menneistä oppii sekä hyvässä että pahassa, mutta mitäpä niistä enää murehtimaan.

Nyt on ainoa hetki muuttaa omaa maailmaa, ja jättää eilisen huolet taakseen, ja rakastaa tänään itseään, koska se ei minulta eilen onnistunut. Itsestään välittäminen antaa mielettömästi hyvää, vaikka onkin tavallaan uusi asia minulle. Hiljaa hyvä tulee, ja hyvä niin.)

Niskasta kiinni ottamisen vaikeus ja palkitsevuus

Tänään huomasin ettei ole eilistä. Eilen huomasin ettei ole toissapäivää. Eilen päätin etten kadota tätä päivää. Saman päätöksen olen tehnyt satoina päivinä, siitä lähtien kun ensimmäisiä kertoja tunsin kadottaneeni illan tullen jotakin. Mutta tänään, tänään teen järkevämpiä valintoja. Sen päätin eilen. Tänään siis korjaan sen mitä eilen jäi korjaamatta. Otan itseäni niskasta kiinni. Ollaan lähtöpisteessä, tai itse asiassa vankilassa, jonne ollaan itse asiassa päädytty suoraan, kukematta lähtö-ruudun kautta.

Tänään minun piti heti aamusta alkaen ottaa itseäni niskasta kiinni. Kukaan muukaan sitä ei ole tekemässä, valitettavasti. Vastuu on minun, valta on minun ja vapaus on minun. Vapaus ja valta valita. Kuin verottajan käsi, seuraa perässä vastuu, joka tuntuu mitättömältä. Minunhan pitää vain tehdä itse omat valintani. Se iso mutta seuraa kuitenkin siitä, että olen kaikesta vastuussa itselleni. Se tosin onkin todellinen koetus minulle ihmisenä. Kun kukaan ei katso perään.

Mihin sitten päiväni hukkaan ilman erityistä päätöstä tehdä järkevämpiä valintoja? Tällä hetkellä lyhyesti sanottuna sellaiseen, joka ei ainakaan vie minua ihmisenä eteenpäin.  Haluan kehittyä ihmisenä, oppia itsestäni ja maailmasta, ja ennen kaikkea oppia rakastamaan itseäni, valinnoillani. Viimeksi mainittu on päätelmieni mukaan kaikista tärkein, sillä lähes kaikki muu on johdettavissa kyseisen asian pohjalta. Sanottakoon vaikka esimerkiksi se, miten suhtautuu toisiin ihmisiin.

Se mihin niin helposti aikaa nykyään käytän, eli esimerkiksi tuntikausien (eikä edes ihan muutamien tuntien) ajanhaaskaus videopeleihin ei ainakaan vie minua kyseisessä tavoitteessa eteenpäin. Peliriippuvuus. Tutkimusten tuloksiin on helppo samaistua. Tavallisesti peliriippuvainen pakenee käsittelemättömiä negatiivisia tunteita peleihin, toisin sanoen etsien pakokeinoa ja rentoutumista. Joka ei peliriippuvainen millään muotoa ole, hänen saattaa olla vaikea ymmärtää sitä hetkellistä mukavaa tunnetta joka valtaa mielen pelin latautuessa ja ensimmäisen sopivan serverin löytyessä. Pelaaminen tuulettaa tehokkaasti kuonan mielestä, ja tästä päästäänkin seuraavaan kohtaan. Toinen pointti onkin se, että tuntikausien pelaamisen jälkeinen tyhjä mieli tarvitsee lisää pelaamista. Noidankehä on valmis, ja kun tyhjyys kutsuu illalla kylään vielä morkkiksen, tuntuu että on kadottanut jälleen yhden päivän.

Eilisestä viisastuneena pelata ei tänään saa. No, peliriippuvainen huomaamattaan kiertää säännön katselemalla pelivideoita. Se siitä niskasta kiinni ottamisesta sitten. Tunnit kuluivat, ja itse asiassa tämä teksti oli henkireikä tälle päivälle. Koiran kanssa ulkoillessa oli pakko päättää ja vääntää että tämän kirjoitan. Ja kirjoitinkin. Sain otettua itseäni niskasta kiinni, ja vaikka tyylipisteitä tuntikausia aikataulusta viivästyneestä suorituksesta ei tipukaan, niin tuntuuhan tämä hyvältä. Paras tapa palkita itsensä onkin ehkä ottaa itseään niskasta kiinni.

Onneksi tämä tosiaan palkitsee, ja nyt taidankin ottaa itseäni uudelleen niskasta kiinni ja lähteä ulos miettimään tätä päivää ja tutkimaan tietä tulevaisuuteen. Samaa tietä minun on käytävä jos oikeasti haluan oppia itseäni myös rakastamaan, eli tehtävä järkevämpiä päätöksiä, sillä muuten mieleni ohjaa minua niin mielellään minne milloinkin. Itse sitä on itsensä pahin vihollinen, tai siis oma mieli on hyvinvoinnin arkkivihollinen, ainakin tällä hetkellä minun elämässäni. Kova tie, huh huh, ja hyvää ei saa halvalla saatika sitten helpolla.

Reilu peli

Maailmahan ei tunnetustikaan ole reilu paikka melkeinpä missään suhteessa inhimillisellä mittarilla mitattuna. Ihmisen alitajunnassa kummittelee kuitenkin tavallisesti alitajuinen käsitys oletusarvoisesta maailman reiluudesta. Totuus luo kuitenkin ylitsepääsemättömän ristiriidan tämän käsityksen kanssa, ja tämä ilmenee usein ärsyyntymisenä maailmaan ja sen tilaan. Harvoin asiaa kuitenkaan tulee sitten sen enempää pohdittua, vaan kyseinen negatiivinen olo joutaa tavallisesti romukoppaan –poissa silmistä, poissa mielestä.

Iltapäivälehden lööppi kertoo siitä kuinka naisen euro on suomessa, tasa-arvon ihannemaassa, ainoastaan 80 senttiä. Heti seuraavien luetuimpien uutisten joukossa on ihmisten katseet kiinnittänyt teksti: Miksi näillä sotilailla on Unicefin koulureput selässään? Uutisen tarkempi tutkailu paljastaa, että kyseiset reput on lahjoitusvaroista kustannettu kriisialueella eläville köyhille lapsille koulunkäyntiä varten pakollisten koulupukujen kera –tosin lahjoitettujen koulupukujen kohtalosta ei ole tietoa.

Molemmat tekstit hyökkäävät omalla tavallaan ihmiseen istutettuja reiluus-, tai siis tasa-arvokäsityksiä vastaan. Kommenttikenttä täyttyy sadoista kommenteista, joiden sisältönä on osoittaa oma ärtymyksensä asioiden nykytilaa kohtaan. Hyökkäys reiluuskäsitystä vastaan aiheuttaa ensimmäisenä puolustusreaktiona juurikin tämän ärtymyksen, ja seuraavassa hetkessä epämiellyttävä asia unohdetaan sanoin ”En minä asiaan kuitenkaan voi vaikuttaa”.

Vastaavanlaisia tilanteita, joissa reiluuskäsitykset saavat kolhuja, voi keksiä tässä reilussa maailmassa ihan niin reilusti, ettei laskemaan kykene. Miksi toinen saa samantasoisella koulutuksella paljon enemmän palkkaa kuin toinen? Miksi sivullisen rampauttanut rattijuoppo saa muutaman kuukauden ehdollisen vankeuden kun uhri joutuu loppuiäkseen pyörätuoliin? Miksi juuri se tietty työporukka voittaa uhkapelistä 57 miljoonaa, kun minä elää kituutan pienellä summalla ja jokainen lati lompakossa on merkitsevä? Miksi Suomi lahjoittaa valtavia summia kehitysapuun, varsinkin kun iso osa rahoista päätyy aivan vääriin käsiin, kun Suomen sisälläkin mielenterveys- ja vanhusten hoito lorottaa omaan nilkkaansa? Viimeiseksi, miksi minä olen saanut syntyä Suomessa enkä vaikkapa Pohjois-Korean vankileirillä elääkseni siellä orjuudessa koko lyhyen ikäni?

Tapahtumien taustasyitähän harva tietää ja jossittelu ei tunnetustikaan tuota tulosta. Muuttuuko maailma kuitenkin reilummaksi mikäli rattijuoppo on juuri tänään lapsensa onnettomuudessa menettänyt vanhempi joka on tuskaansa kitannut reilummin? Entä lottovoittaja kuponkinsa lunastuksen kunniaksi otettujen jälkeen?

Harvapa tosiaan jaksaa tällaisia kysymyksiä aktiivisesti miettiä. Suomalaiseen tapaan asiat kyllä laitetaan merkille ja vähän huudellaan aluksi ärsyyntyneenä perään mutta sen jälkeen vaietaan. Omassa mielessä kuitenkin kirotaan kaikki mikä vähänkään voi olla syynä reiluuskäsityksen saamiin kolhuihin: Päättäjien päitä ollaan varmasti ensimmäiseksi laittamassa pölkylle, mutta seuraavaksi saavat loat niskaansa usein sellaiset käsitteet kuin taloustilanne, tuuri ja se kolmas, eli tuntematon. Suomalaiseen tapaan oltaisiin lisäksi esimerkiksi lottovoittajien taskuja heti tyhjentämässä parempiin tarkoitusperiin ja jakamassa potti tasaisesti yleishyödylliseen toimintaan. Kun kuitenkin ymmärretään, että mikäli voitto omalle kohdalle olisi sattunut, ei sitä sittenkään jakamassa oltaisi, hyökätään tuntemattoman kimppuun. Hyökkäys ei tietenkään voi toimia, vaan se ilmeneekin yleisenä tyytymättömyytenä maailmaan, jonka pitäisi olla reilu.

Reilu peli, tapaan minä sanoa, kun maailman nykytila pistää vihaksi tai kun tekee mieli jossitella oman suosikkijääkiekkojoukkueensa tappiosta tai vaikkapa kuulee taas kerran siitä, miten vanhainkodissa ei ollut tänään vessapäivä.